Kävelen jälleen kotiin. Yksin vesisateessa tallustan kilometrejä.
Oisin toki voinut kulkea jollain muullakin tavalla, mutta halusin
kävellä kylmässä syysilmassa vesipisaroiden tehdessä matkani
raskaammaksi.. mutta tavallaan raikkaammaksi. Pelasin tänään blackjackia
muutamalla sadalla eurolla, ja vaikka tällä kertaa jäin myös jonkun
verran voitolle, niin sekään ei tunnu miltään. Raha on vaan metallia ja
paperia tai nykyään ykkösiä ja nollia.. sillä ei ole mitään väliä. Sain
katseita parilta mimmiltä, jotka tuntuivat katselevan kaikkia muitakin
kaksilahkeisia ihan samalla silmällä.. tuo huomio ei tunnu miltään.. olen
tottunut saamaan sitä muutenkin. Alkoholi ei vaikuta muhun.. olen juonut
sitä ennenkin, joten tiedän miltä se tuntuu, eikä se tunnu enää
miltään. Kaikki täältä saatavat yleisesti arvostetut asiat tuntuvat
melkolailla mitättömältä. Olen kyllästynyt ihmismassoihin, joiden
keskinäinen arvostus määräytyy siitä, kuinka paljon onnistut olemaan
samanlainen, kuin kaikki muutkin siinä samassa massassa. Jos tästä
massasta joku mua lähestyy, niin melkolailla aina on kyse ollut lopulta
jostain todella erikoisesta. Joko joku on käsittänyt mut ihan väärin
pelkän ulkonäköni takia tai ajatellut hyötyvänsä musta jotenkin tai jotain.. pitäis
päässä reissuun, pitäis saada koko illan tarjoilut, pitäisi päässä
jonnekkin jonojen ohi tai jonkun bändin bäkkärille tai millon mitäkin.
Mikään ei saa mua tajuamaan paremmin omaa
yksinäisyyttään tässä maailmassa, kuin tälläinen kävely sunnuntaisena
aamuyönä. Kahden punaviinilasillisen innoittamana mietin, kuinka
hankalaa mun on tavata oman henkisiä ihmisiä ja saada heistä ystäviä.
Henkisyydellä en todella meinaa sitä, että "hei, säkin tykkäät
elokuvamusiikista ja katot big bang theorya - ollaan varmasti jotku
kadonneet sielunveljet!".. ennemminkin tarkoitan juurikin sitä
henkisyyttä.. tietynlaista ajatusmaailman vastaavuutta. Onnekseni mulla
on muutamia todella hyviä samanhenkisiä ystäviä, mutta valitettavasti
siltikin olen tuntenut itseni aina yksinäiseksi suurimman osan ajastani.
Täällä näen joskus "kavereitani" - niitä, joihin törmää kaksi kertaa
vuodessa ja dialogi on ennalta-arvattava: "Moi Nesti, miten menee? -Kai
ihan hyvin, kuis sulla? -Ihan jees, työporukan saunailta ja sillee.
-Okei". Tämä on oikea tyhjänpuhumisen paratiisi. Kukaan ei oikeasti
välitä, ketään ei kiinnosta, mikään ei muutu ja aina jään kuitenkin
yksin.
Olen alkanut miettiä yksinäisyyttä voimavarana
ja jonain semmoisena, joka vaan kuuluu mulle. Mun kuuluu olla yksinäinen
tai en olisi, mitä olen. Onhan mulla unelmani, harrastukseni ja työni,
mutta silti jotenkin vaan tuntuu oudolta.. olen kuitenkin ihan ok
mukava, ystävällinen, kohtelias ja ajattelevainen nuori mies, vieläpä
varsin positiivisella elämänasenteella varustettu ja aktiivinen
ihminen.. olen taiteellinen, romanttinen, urheilullinen tyyppi ja
kiinnostunut monista asioista. Täytyykö mun oikeasti olla yksinäinen?
Eikö mulle oikeasti löydy sopivasti ihmisiä ympärilleni? Tulenko elämään loppuelämäni yksin, ilman lämpöä ja rakkautta?
Olen
erikoinen persoona - olisi pieni ihme, jos ymmärtäisit mua edes jotenkuten.
Olen perfektionisti, joten voi hyvin olla, että olen itse syyllinen
tilanteeseeni. Olen ujo, enkä halua häiritä tuntemattomia ihmisiä - en
varmasti siis itse ainakaan helpota yksinäisyyttäni :D Siltikin olen
avoin kaikelle. Pyrin elämään elämäni ilman ennakkoluuloja, joten mut on
helppo yllättää :)
Sunrise Avenueta lainaten tai oikeastaan vapaasti suomentaen:
"Tervetuloa elämääni, näet ettei se ole helppoa
mutta pärjään ihan hyvin
Tervetuloa unelmiini
ne ovat ainoita, jotka tarvitsevat minua
ja pysyvät rinnallani"
