Miksiköhän ihminen oppii kunnolla arvostamaan jotain kaunista ja hienoa vasta sitten, kun sen menettää. 23-vuotias ja tuntee jo hölmöilleensä elämänsä - nytkun sen tajuaa. Työ, raha, kunnioitus, ura, omaisuus - loppupeleissä noilla ole mitään merkitystä. Harrastukset, lomat, vapaa-aika, elämän pienet ilot - nuokin ovat yhtä tyhjän kanssa yksin. Minulla on ollut jotain kaunista ja ainutlaatuista, mutta olen päästänyt sen menemään ihan tyhmien asioiden takia. Liian myöhään vasta tajuaa, miten olisi valmis antamaan kaikkensa, jos sen saisi takaisin. Aikaa ei vaan voi kääntää taaksepäin.
Pitäkää ihmiset kiinni rakkaistanne, älkää hätäilkö, älkää antako muiden asioiden turmella kauneinta. Pitäkää huolta lähimmäisistänne, eihän kukaan pärjää yksin. Muistakaa, että töitä, opiskeluja, kaikkea sitä mihin tämä yhteiskunta ihmistä ohjaa, on kyllä aikaa tehdä koko loppuelämä. Älkää siirtäkö lähimmäisiänne aina vain huomiselle, sillä ette voi tietää milloin huominen on jo liian myöhäistä. Nauttikaa elämästänne, ottakaa kaikki irti siitä.. ei täältä hengissä selviä kuitenkaan. Mutta miettikää, että mitkä asiat ihan oikeasti merkitsee teille eniten. Älkää tänään murehtiko tulevaisuudesta - sitä kerkee tekemään myöhemminkin :)
Koska en voi muuttaa mennyttä, niin pyydän vain yhtä asiaa: Kun seuraavan kerran olen hölmöilemässä, olethan paikalla muistuttamassa tästä kaikesta?
"Would you still love me in the morning?
-Forever and ever babe"
This time I would really give my life a bend
for the sake of a happy end
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti