lauantai 1. syyskuuta 2012

"I never wanted the stars, never shot for a moon"

Kävelen jälleen kotiin. Yksin vesisateessa tallustan kilometrejä. Oisin toki voinut kulkea jollain muullakin tavalla, mutta halusin kävellä kylmässä syysilmassa vesipisaroiden tehdessä matkani raskaammaksi.. mutta tavallaan raikkaammaksi. Pelasin tänään blackjackia muutamalla sadalla eurolla, ja vaikka tällä kertaa jäin myös jonkun verran voitolle, niin sekään ei tunnu miltään. Raha on vaan metallia ja paperia tai nykyään ykkösiä ja nollia.. sillä ei ole mitään väliä. Sain katseita parilta mimmiltä, jotka tuntuivat katselevan kaikkia muitakin kaksilahkeisia ihan samalla silmällä.. tuo huomio ei tunnu miltään.. olen tottunut saamaan sitä muutenkin. Alkoholi ei vaikuta muhun.. olen juonut sitä ennenkin, joten tiedän miltä se tuntuu, eikä se tunnu enää miltään. Kaikki täältä saatavat yleisesti arvostetut asiat tuntuvat melkolailla mitättömältä. Olen kyllästynyt ihmismassoihin, joiden keskinäinen arvostus määräytyy siitä, kuinka paljon onnistut olemaan samanlainen, kuin kaikki muutkin siinä samassa massassa. Jos tästä massasta joku mua lähestyy, niin melkolailla aina on kyse ollut lopulta jostain todella erikoisesta. Joko joku on käsittänyt mut ihan väärin pelkän ulkonäköni takia tai ajatellut hyötyvänsä musta jotenkin tai jotain.. pitäis päässä reissuun, pitäis saada koko illan tarjoilut, pitäisi päässä jonnekkin jonojen ohi tai jonkun bändin bäkkärille tai millon mitäkin.


Mikään ei saa mua tajuamaan paremmin omaa yksinäisyyttään tässä maailmassa, kuin tälläinen kävely sunnuntaisena aamuyönä. Kahden punaviinilasillisen innoittamana mietin, kuinka hankalaa mun on tavata oman henkisiä ihmisiä ja saada heistä ystäviä. Henkisyydellä en todella meinaa sitä, että "hei, säkin tykkäät elokuvamusiikista ja katot big bang theorya - ollaan varmasti jotku kadonneet sielunveljet!".. ennemminkin tarkoitan juurikin sitä henkisyyttä.. tietynlaista ajatusmaailman vastaavuutta. Onnekseni mulla on muutamia todella hyviä samanhenkisiä ystäviä, mutta valitettavasti siltikin olen tuntenut itseni aina yksinäiseksi suurimman osan ajastani. Täällä näen joskus "kavereitani" - niitä, joihin törmää kaksi kertaa vuodessa ja dialogi on ennalta-arvattava: "Moi Nesti, miten menee? -Kai ihan hyvin, kuis sulla? -Ihan jees, työporukan saunailta ja sillee. -Okei". Tämä on oikea tyhjänpuhumisen paratiisi. Kukaan ei oikeasti välitä, ketään ei kiinnosta, mikään ei muutu ja aina jään kuitenkin yksin.

Olen alkanut miettiä yksinäisyyttä voimavarana ja jonain semmoisena, joka vaan kuuluu mulle. Mun kuuluu olla yksinäinen tai en olisi, mitä olen. Onhan mulla unelmani, harrastukseni ja työni, mutta silti jotenkin vaan tuntuu oudolta.. olen kuitenkin ihan ok mukava, ystävällinen, kohtelias ja ajattelevainen nuori mies, vieläpä varsin positiivisella elämänasenteella varustettu ja aktiivinen ihminen.. olen taiteellinen, romanttinen, urheilullinen tyyppi ja kiinnostunut monista asioista. Täytyykö mun oikeasti olla yksinäinen? Eikö mulle oikeasti löydy sopivasti ihmisiä ympärilleni? Tulenko elämään loppuelämäni yksin, ilman lämpöä ja rakkautta?

Olen erikoinen persoona - olisi pieni ihme, jos ymmärtäisit mua edes jotenkuten. Olen perfektionisti, joten voi hyvin olla, että olen itse syyllinen tilanteeseeni. Olen ujo, enkä halua häiritä tuntemattomia ihmisiä - en varmasti siis itse ainakaan helpota yksinäisyyttäni :D Siltikin olen avoin kaikelle. Pyrin elämään elämäni ilman ennakkoluuloja, joten mut on helppo yllättää :)


Sunrise Avenueta lainaten tai oikeastaan vapaasti suomentaen:
"Tervetuloa elämääni, näet ettei se ole helppoa
mutta pärjään ihan hyvin
Tervetuloa unelmiini
ne ovat ainoita, jotka tarvitsevat minua
ja pysyvät rinnallani"

2 kommenttia:

  1. Et sie oo ainut, miusta tuntuu välillä aivan samalta. Tai aikasemmin tuntu, mut Imatralta pois muuttaminen ilmeisesti muutti miun elämää ja sain uskomattoman ihania ystäviä ja ekaa kertaa tuntuu siltä, et kuulun johonkin. Minuu ymmärretään, enkä oo ainut, joka ajattelee/käyttäytyy/näyttää vähän erilaiselta. Minuu ei enää katota kieroon ku kerron ajatuksiani ääneen. Miusta se on tietynlainen lahja, ettei oo koskaan sulautunu massaan, on aina erottunu jotenkin. Se on oikeestaan helpompaa poimia ihmisjoukosta ne "helmet" ympärilleen, ku massaihmiset ei tajua miun juttuja mut ne helmet tajuaa. Ja miun ystävät tykkää siitä, etten oo samanlainen - nekään ei ole.

    VastaaPoista
  2. Sie voit tuntee olevasi yksin jopa parhaitten kavereittes kanssa. Luulen, että monet ihmiset käsittävät yksinäisyyden niin monella tavalla, että sitä on hankala hahmottaa täysin. Eli voit sanoo olevas yksin, mutta muut ei ehkä sitä usko, kun luulevat (tai tietävät) et siul on kavereita, kaikki ok, etc. Miulle itelleni yksinäisyys on aina ollut voimavara ja sellainen asia, josta haen jaksamista välillä vilkkaaseenkin sosiaalielämään. Toivottavasti siun yksinäisyys ei aiheuttais siulle kauheest päänvaivaa. : )

    VastaaPoista